-täydellisyys ei ollut tavoite?

Zero Waste -haasteen viimeinen osa tuo esiin, että täydellisyys ei ollut tavoite. Haaste ei muuttanut meitä täydellisiksi, mutta se avasi silmämme siihen, mitä normaalissa arjessa jää piiloon: pakkaukset, materiaalit, vanhojen hankintojen elinkaaren päättyminen ja jäljet, joita emme yleensä ehdi seurata. Tämä osa pohtii, miten voimme siirtyä kohti kestävämpää kulutusta ja vähentää jätteen määrää.

Kuukausi on ohi. Mittari ei näytä nollaa, mutta jotain muuta ehkä tärkeämpää: ymmärrystä, ihmettelyä, näkökulmien muutosta.

Haaste ei muuttanut meitä täydellisiksi, eikä sen ollut tarkoituskaan. Mutta se teki näkyväksi paljon sellaista, mikä normaalissa arjessa jää piiloon: pakkaukset, materiaalit, vanhojen hankintojen elinkaaren päättyminen, jäljet joita emme yleensä ehdi seurata.

Mitä jäi käteen?

Kuukauden aikana opin katsomaan arkea ja esineitä vielä paremmin silmin –vaikka olinkin jo pitänyt itseäni melko tarkkanäköisenä jätteiden suhteen. En enää ajattele pelkästään, tarvitsenko tämän tai voinko pärjätä ilman, vaan kysyn myös: Mitä tapahtuu tälle sitten? Mihin tämä päätyy, kun en enää tarvitse sitä – tai kun se ei enää toimi? Jokainen hankinta oletettavan elinkaaren pituudesta riippumatta, pakkaus ja poisheitettävä tavara herätti keskustelua.

Huomasin, että moni jäte syntyy tilanteissa, joissa tarkoitus ei ollut lainkaan huono – päinvastoin. Lahjat, yllätykset, yhdessäolo, käytännöllisyys. Usein jäte on seurausta ystävällisyydestä tai tottumuksesta. Piknikillä jaetut eväät voivat jättää jälkeensä puisia kertakäyttöhaarukoita, vaikka hetkessä itsessään ei ollut mitään väärää. Ja vaikka jätteen vähentäminen ei aina ollut mahdollista, voi sen laadulla vaikuttaa ympäristön kuormitukseen.

Samaan aikaan aloin tunnistaa sellaisiakin valintoja, joihin en ole koskaan saanut osallistua: miksi tämä tuote on pakattu näin, miksi muovia on kolmea eri laatua, miksi jotain ei voi kierrättää ollenkaan? Opin, että osassa käyttämistäni asioista luonnonvarojen kulutusta tapahtuu jo ennen minua – valmistuksessa, logistiikassa, suunnittelussa – ja että kuluttajana joudun usein kantamaan vastuun valinnoista, joita en ole tehnyt. Osin sama koskee myös tuotteita niiden elinkaaren aikana; toisia voi korjata, toisia käyttää pidempään ja kolmannet ovat niin hyviä, että niitä käyttää jatkuvasti.

Ymmärsin myös, että jätteen vähentäminen ei ole vain ekologinen teko – se on ajattelun muutos. Se on siirtymistä pois kertakäyttöisyyden logiikasta kohti pitkäikäisyyttä, huolenpitoa ja harkintaa. Se on pienien valintojen kautta rakentuvaa vastuunkantoa, mutta myös itsensä armahtamista: kaikkia valintoja ei voi tehdä täydellisesti, mutta jokainen askel merkitsee.

Mihin nyt?

En aio mitata elämääni grammoina, enkä häpeillä jokaista syntynyttä jätettä. Ja vaikka modernissa omavaraisuuteen pyrkivässä elämässä onkin joissa asioissa jo pitkällä, on tällainenkin haaste tuonut uutta, jossa jotain pientä aina muuttuu.
Ehkä jatkossa ostan vielä vähemmän, mutta parempaa. Korjaan enemmän ja pidän huolta, että asiat joita omistan on korjattavissa. Puhun tarvittaessa fiksummin ystävieni kanssa siitä, miksi jätettä syntyy – ei syyllistäen, vaan uteliaana. Ehkä teen kiertotaloudesta kysymyksen, en vastauksen.

Tämä haaste päättyy, mutta kysymykset jäävät elämään.
Entä jos jokainen meistä alkaisi nähdä jätteen merkkinä mahdollisuudesta – ei vain ongelmana?

Entä jos jokainen osaltamme voisimme vaikuttaa mistä ja miten jätettä syntyy – ja ylipäänsä kuinka paljon tarvitsemme onnelliseen ja hyvinvoivaan arkeemme?

>Jos et huomannut edellistä osiotamme tässä haastesarjassa, pääset siihen tästä.

Haluatko nähdä kaikki haasteemme yhdellä kertaa ja löytää vinkit arjen kokeiluihin? Klikkaa tästä.