Syksy on vuodenajoista se, joka opettaa hiljentymistä. Lehtipuut värjäytyvät, lehdet putoavat ja kurkiaurat lähtevät. Luonto tekee omaa pientä kuolemaansa, ja samalla se kutsuu meitä pysähtymään ja kääntymään sisäänpäin.

Eläessä luonnon rytmissä huomaa, miten vuodenaikojen muutokset näkyvät myös kehossa ja mielessä. Kevätpäivän tasauksesta alkaa luomisen into, kevään ja kesän valo kantaa mukanaan elämänvoimaa ja runsautta. Mutta jo kesäpäivänseisauksen jälkeen rytmi kääntyy vähitellen kohti sisäisempää aikaa. Minulle se näkyy jo elokuun alussa. Kesän runsaudesta luopuminen ei ole kuitenkaan ilon menetystä, vaan suunta kääntyy vähitellen sisäänpäin.

Tänä syksynä, ehkä viikon ajan, olen tuntenut pientä alakuloa. Näin unen kuolemastani juuri ennen kuin näin ensimmäisen kurkiauran lähtevän. Tai vielä he kerääntyvät ennen Suomesta lähtöä, mutta se on lähellä. Kurjet ovat minulle ajan mitta. Elän kahdessa vuodenajassa: ajassa kurkien kanssa ja ajassa ilman kurkia. Nyt on alkamassa se aika ilman. Se tuo mukanaan syvää luopumisen tunnetta, mutta myös rauhaa.

Luonto muistuttaa, että kuolema ei ole loppu. Se on uudistumista. Meillä voi olla useita pieniä kuolemia, jotka avaavat tilaa uudelle. (Kun puhun kuolemasta, puhun vertauskuvallisesti. Kaikki rauha edesmenneille ja osanotto läheisen menettäneille). Tämä aika kutsuu katsomaan taaksepäin, katsomaan sisäänpäin ja hyväksymään sen, että kaikki kulkee luonnollisessa rytmissä. Kun luottamus elämään on vahva, ei alakulo tunnu raskaalta, vaan enemmänkin kutsulta pysähtyä ja oppia.

Uteliaisuus herää: mitä nyt on tarkoitus nähdä, mitä oppia? Tietynlainen alakulo on osa luonnon syvää rytmiä. Samalla syksyn myötä syntyy myös tarve tehdä taidetta. Jos kesällä olin koko ajan sormet mullassa yhteydessä Äiti Maahan, nyt kaipaan toisenlaista tekemistä – kirjoittamista, maalaamista ja uutena tänä syksynä myös kuvanveistoa. Taide on kanava, jonka kautta sisäinen maailma saa tulla näkyväksi.

Tänä aamuna ylitseni lensi ensin korppi, sitten haukka. Sen jälkeen kun näin ensimmäisen kurkiauran. Tämä  muistutti minua siitä, että vaikka joku lähtee, aina myös joku jää. Emme koskaan kulje täysin yksin.

Syksy on siis sekä luopumisen että uudistumisen aikaa. Se on kutsu hiljentyä, kääntyä sisäänpäin ja antaa tilaa sille, mikä haluaa syntyä.